BLOGI

Niin kuin edellisen postauksen lopussa mainitsikin,  lähdin piipahtamaan anoppilassa Sodankylässä muutama viikko sitten. Täällä savon suunnilla mustikoita oli tullut kerättyä jo kiitettävä määrä  ja  nyt oli ansaitusti hieman aikaa huokaista pohjoisen jänkhällä  hiljentyen ja tuntureissa tarpoen.

Ennen reissua kerkesin kerätä anopille ne  tuliaisiksi lupaamani kanttarellit ja vaikka kuivan rapsakkata metsikössä  edelleen olikin – pienet sormenpään kokoiset rellukan-alut tiheitten kuusien juurilla antoivat lupausta paremmasta sieni-huomisesta.  Lisäksi säätiedotus loi lisää uskoa ja harvoin olenkaan yhtä paljon iloinnut sadepilvien kuvista sääkartassa.



Vaikka lomallehan sitä lapin seudulle oltiinkin lähdössä, tyypillisenä työnarkomaanina otin ”töitä”  mukaani reissuun muutaman ämpärin ja marjapoimurin muodossa.  Hillasadon tiesin jo valmiiksi olevan kehnohko noilla suunnilla – mutta silti toki muutama ämpäri on otettava varmuuden vuoksi matkaan. Jälkeenpäin harmittaa, etten omista kokonaista kylmä-autoa tai peräti rekkaa.

Hillaa ei tosiaan löytynyt. Mutta mustikkaa – sitä oli tunturin juuret ja rinteet mustanaan. En muista, milloin ja missä olisin nähnyt niin paljon mustikkaa noikin laajalla alalla.  Ja miten ylös asti tunturissa sai nousta – ja mustikkaa vain riitti.  Huomasin lähestyväni uhkaavasti pienimuotoista marja-psykoosia katsellessani mustanaan notkuvia mättäitä ja välillä oli pakko kieltää itseään katsomasta enää varvikoihin päin. Olin nimittäin luvannut viettää perheen kanssa aikaa ja niin aioin tehdäkin – ainakin osan reissusta.



Kalastelun ja mökkeilyn ohella vaellettiin mieheni kanssa  Noitatunturille ja kuljeskeltiin lähimaaston vaellusreitillä. Mustikat riivasivat minua koko reitin ajan ja oikeastaan minne tahansa kuljinkin.  Niitä vaan riitti, oikeastaan mihin suuntaan pääni käänsinkin.  Toki säännöllisesti pysähtelin marjojen äärelle mättämään niitä suuhuni kourakaupalla. En yleensä malta kerätessäni syödä marjoja, joten nyt oli huikeeta saada tällä kertaa nautiskella marjat vain omaa napaa kohti. Aurinko oli lämmöllään hellinyt tunturissa mustikoiden varpuja muuttaen ne punaisiksi ja marjoista oli tullut erityisen makeita.






Ennen kotimatkaa, muun perheen vielä nukkuessa,  karkasin aamuvarhain Ukko-Luoston juurelle ja kävin riipaisemassa vielä muutaman ämpärin matkaani ja  sainkin yhteensä vajaa 6 sankkoa tätä mustaa kultaa kotiin tuomiseksi. Reissun aikana minulta oli jo muutama asiakas huhuillut vielä mustikoita, joten heille olikin tämän myötä ilouutisia tiedossa. Jos minulla olisi ollut mahdollisuus  ja tosiaan vieläpä se säilytysmahdollisuus marjoille – olisin niin kerännyt marjaa paljon enemmän ja mielihyvin jäänyt noille seuduille viikoiksi heilumaan varvikoiden äärelle. Mutta nyt jouduin palaamaan muiden velvollisuuksien pariin takaisin.







En kyllä ihan heti unohda näkemiäni maisemia ja sitä marjan määrää – mitä Sodankylän ympäristö minulle tarjoili. Ja tulihan sitä muutama harjus ja tammukkakin narrattua siinä ohella, mutta ne mustikkamättäät –  yritän nyt vaan kovasti päästä niistä yli.  Onneksi täällä on kerennyt sientä nousta jo paremmin viime aikoina, sorsapaistillekin on päästy ja puolukkakin kypsyy hyvää vauhtia.

Joten ehkä minä sittenkin selviän :D

-Henna